Kävelimme Hankoniemen etelärannalla olevan Långörenin niemen ympäri viimeksi vajaa kuukausi takaperin.
Silloin meri oli täysin jäässä, tämän viikon tiistaina se oli sula.
Aloitimme kierroksen niemen itärantaa pitkin, ajattelimme olevamme länsipuolella auringon laskiessa.
Kylmä pohjoistuuli tuntui ajoittain molemmilla puolilla niemeä.
Itärannalta lumi oli suurelta osin sulanut, osa kivikoistakin oli paljaana.
Tuuli oli nostanut rannoille jäälauttoja.
Osa rantaviivasta oli vielä paksun jääkerroksen peitossa.
Niemen kärjen keskiosassa hiekka ja kivet olivat paljaina, mutta sielläkin oli leveä reunoja peittävä jäänauha.
Pehmeässä hiekassa näkyi paljon jälkiä.
Siellä oli liikkunut ihmisiä ja eläimiä.
Siellä oli liikkunut ihmisiä ja eläimiä.
Rakkolevää oli vedessä ja jäälauttojen päällä.
Sekin oli jääkerroksen peitossa.
Niemen kärjessä kaikki muukin oli jäässä, kivien välissäkin oli paksu jääkerros.
Viime kerralla käydessämme tuonne aivan niemen kärkeen asti pääsi kävelemään jäitä pitkin.
Nyt välikkö oli veden peitossa, jäälautat olivat kiinni matalikon kivissä.
Nyt välikkö oli veden peitossa, jäälautat olivat kiinni matalikon kivissä.
Aurinko oli suurimman osan aikaa paksujen tummien pilvien peitossa.
Sää oli kylmä ja pilvisyys sai maisematkin näyttämään kylmiltä.
Sää oli kylmä ja pilvisyys sai maisematkin näyttämään kylmiltä.
Niemen kärjestä tulee aina katseltua mantereelle päin, matka näyttää pitkältä.
Niemeltä katsellen kaupunki näyttää olevan kaukana.
Jäälauttoihin, hyhmään ja rannan jääpeitteeseen osui auringon valo sen alkaessa olla matalalla.
Oli hienon näköistä, kun tuuli lennätti kevyttä pakkaslunta pitkin jään pintaa.
Olimme ajoittaneet kierroksemme oikein.
Auringon viimeiset säteet näkyivät, kun saavuimme autolle.
Auringon viimeiset säteet näkyivät, kun saavuimme autolle.